Mitä minulle jäi, äiti kasvun matkalla

Tasan vuosi sitten, oli ihan tavallinen maanantai, päivä, joka ei koskaan ole sopinut minun energiaani. Tänä kyseisenä päivänä, olin levoton ja huolissani, myöhemmin vasta ymmärsin äidinvaiston kertovan, että jokin elämässäni muuttui pysyvästi. Viesti tuli muutamaa päivää myöhemmin, parilta virkaa tekevältä poliisilta ja jo heidän, kohtaaminen illalla oven takana, on jonkinlainen varoitus viestin laadusta.

Muistan kun teit minusta äidin 03.08.85 🙏, olin täysin raakile vanhemmuuteen ja vanhemmuuden vastuuseen, kuten kaikki vanhemmat, jotka saavat ensimmäisen lapsensa. Vanhemmuuden tehtävä, kun ei ole mitenkään itsestään selvää, on odotuksen ja kasvun hetkellä uskottava omiin taitoihin sekä opeteltava uusia jatkuvasti. Vanhemmuus on aina keskeneräistä, vaikka vuosien aikana enemmän seurataankin lapsen, kun vanhemmuuden kehitystä.  Suurten irti päästämisen ketju alkaa jo pikkulapsi vuosista, päiväkoti, koulun alkuvuodet, harrastukset, kaverit, varhaisteni-ikä, teini-ikä, yläkoulu, jatko-opinnot, tyttöystävät jne.

Meidän yhteinen kasvun matkamme olisi voinut olla huomattavasti helpompi, mutta niin ei ollut tarkoitettu. Meille annettiin haasteita ja teimme valintoja omalla keskeneräisyydellä, emmekä, aina pystyneet toistemme päätöksiä arvostamaan tai hyväksymään, silti minulle äitiys säilyy aina.

Se säilyy vieläkin, vaikka sinä lähdit 02.03.2020 tasan vuosi sitten.



Mitä minulle jäi kun

Suru, ikävä, riittämättömyys ja kysymyksiä, joihin en koskaan tule samaan vastauksia.

Läheisen kuolema, tuo esille meissä itsesäämme erilaisia malleja toimia, toiset aktivoituvat ja hoitavat, toiset antavat muiden hoitaa, yhteistä kuitenkin on, ettei näitä taitoja voi ennakkoon tunnetasolla harjoitella.  Yllättävän kuoleman kohtaaminen, tekee tästä astetta vaikeampaan, sillä näihin uutisiin, ei ole edes henkisesti voinut varautua.

Surun keskellä on paljon hoidettavia kiireellisiä asioita. On järjestettävä hautajaiset, jotka sisältävät valtavan määrän yksityskohtia. Hautauksen muoto, muistokivi tai laatta, hautapaikka, arkku, uurna, kukat ja virsiä. Sitten on asunnon tyhjentäminen ja tavaroiden hävittämistä ja jakamista, perunkirjaa ja monta muuta yksityiskohtaa.  Sitä toimii, kun robotti, hoitaa asian kerrallaan eteenpäin ja muutaman kuukauden kuluttua tulee tyhjyys, kaikki on tehty. Mitä minä tunnen nyt, on esille noudeva kysymys?

Surunhan ei ole sairaus ja on yksilöllistä kuten kaikki tunnereaktiomme. Suruun ja irti päästämiseen kuuluu vahvasti merkityksen, etsiminen ja tämän olen huomannut myös itsessäni tämän kuluvan vuoden aikana. Puhumattomuus ei vähennä surun tunnetta, mutta joskus on vain vaikea pukea sanoiksi sitä tyhjyyttä, jonka kokee, kun kysymykset jäävät ilman vastauksia. Haluan uskoa ja luottaa, että aikanaan tästä kokemuksesta tulee arvokas osa minun elämääni.

Vanhemmuus luo kiintymyssuhteelle ihan erilaisen ulottuvuuden ja tämä muuttuu merkittävästi kuoleman yhteydessä, sillä jotain ainutlaatuista on lopullisesti poissa, meidän kahden välillä.  Käsitys lapsen kuolemasta on kiinnitetty jostain syystä ikään, mutta jokainen lapsi omille vanhemmilleen aina lapsi, iästä riippumatta.

Elämän tietynlainen suunniteltu järjestys, meille opetetut turvarakenteet sekä luottamus taivaan isän suojeluun sekä kyky elämän hallinnan tunteesta muuttuivat tämän kokemuksen myötä merkittävästi. Minulle tämä vuosi on opettanut sen, että emme tiedä aikamme määrää, joten pidetään huolta että meillä on riittävästi aikaa rakkaille ja läheisille.  

Jokainen hetki on arvokas!

Laurin muistoksi, rakkaudella äiti

Mielikuvat oppaanasi

 Unelmat, tavoitteet ja päämäärät – saavutettavissa?

Tähän asti eletty elämäsi on arvokasta, sillä se on tehnyt sinusta sinut. Ketään toinen ei ole kanssasi samanlainen, sinulla on oikeus olla oma itsesi. Mitä sinä tavoittelet?

Puhutaan paljon unelmista ja siitä että niistä pitäisi tehdä totta. Minä olen paljon miettinyt, että onko ylipäänsä unelmoimisessa mitään järkeä ja saavutetaanko ajatustyöllä, tuloksia.

Unelmia voimme ajatella, kun sipulin kerroksia, kun kuorimme tarpeeksi syvältä, tulee esille muutama tutkittu perustarve. Itseohjausteorian kehittäneet amerikkalaiset psykologit Richard Ryan ja Edward Deci, ovat todenneet, että jokaisella meillä on omaehtoisuuden, yhteisöllisyyden ja kyvykkyyden tarve. Tähän vastaa hyvin myös mietelause – sydän tietää tien!  Näiden tarpeiden täyttyessä tunnemme itsemme onnellisemmaksi ja energisemmäksi, mutta auttaako tämä tieto tavoitteiden ja unelmien saavuttamisessa?

Irti päästäminen – vapauttaa 

Irti päästäminen entisestä, on pohja kaikille uusille kerroksille. Ilman tätä vapautta, kannat mukanasi vanhoja tuntemuksia, sisäisiä ajatuksia ja entisiä kokemuksia. Hyväksymällä ja ymmärtämällä itseäsi annat vapauden kasvulle ja muutokselle, selkeytät tavoitteita ja päämääriä, etenkin silloin kun olo on epävarma tai sekava. Unelmia ja tavoitteita määritellessä, on hyvä esittää ajatuksissa kysymyksiä; mitä, miksi, miten ja kenen kanssa haluaa toimia. 

Miksi en toimi, vaikka tavoite ja unelma on ihan kirkas ja selkeä? 

Erilaisten asioiden käsitteleminen, vaatii aina itsensä ja omien ajatusten kohtaamisen. Etsimme usein ratkaisuja ja syyllisiä itsemme ulkopuolelta. Tyytymättömyys näkyy ja tuntuu kehossa sekä etenkin ajatuksissa.

Mielikuva tai aarrekartta, jonka olet luonut ei ehkä vastaa sydämesi tilaa ja tarvetta. Se kertoo ehkä enemmän tämän hetken ajatuksista kuin tavoitteista tai unelmista. Lisäksi nämä saattavat olla niin kevyitä, että niiden saavuttaminen ei kannusta sinua toimimaan. Muistahan että unelman pitää pelottaa, jotta se on riittävän kannustava? Valitettavan usein tehdessämme näit mielikuvatauluja, unohdamme liittää niihin tunteet. Visualisoinnilla päästään yleensä eteenpäin mutta unelmat ja tavoitteet tuntuvat karkaavan yhä kauemmaksi, koska ne eivät ehkä olleetkaan aitoja. 

Miten saan itseni toimimaan?  

Toiminnan takana on motivaatio, tahto jostain paremmasta mutta valitettavan usein tämän tahdon tila ei ole riittävän vahva, jotta muutos – tavoitteet ja unelmat toteutuisivat.  Tähän vaikuttaa monet syyt, mutta ehkä suurin on kuitenkin pelko ja sen myötä esiintyvä epäonnistumisen häpeä. Jotta saamme aikaiseksi toiminnan on löydettävä, tiedettävä ja ymmärrettävä – omat vahvuudet ja heikkoudet.  On opeteltava uusia asioita, kokeiltava, tehtävä virheitä ja yritettävä uudelleen.  Jo ennen, kun toimimme, ajattelemme usein negatiivisesti ja keskitymme siihen mikä voi mennä pieleen. Tämä on osittain biologiamme tulosta – vältämme vaaroja automaattisesti.  Hyvää tässä on se, että voimme opetella ajattelemaan eri tavalla – tietoisen mielen avulla.  Tärkeintä on se reitti mitä kuljemme, matkan teko edellyttää onnistuakseen luottamusta, rentoa mieltä ja joustavaa asennetta. Kaikki työ unelmien, tavoitteiden ja päämäärien saavuttamiseksi tehdään juuri nyt ja huomaa, että reittejä voi olla useampi ja sinun pitää vain valita omasi. 

Paljasta kuka olet! 

Unohda kiire ja kerro kuka olet, mitä arvostat, miten voisit voida paremmin ja miten minä voin sinua auttaa? Tehdään yhdessä kartta matkasta ja keskitytään tähän hetkeen. Näin matkasta tulee sinun näköisesi päämäärä ja opit rakastamaan sitä mitä juuri nyt teet. Toiminta ja toteutus alkaa, kun visualisointi ja tunteet ovat samalla tasolla.  Tiedostomaton mielemme on voimavaramme, se hoitaa yli 90 % työstä, mutta sen kyvyt jätämme käyttämättä, koska emme ohjaa sitä tietoisesti, joten eiköhän aloiteta? 

Heidi