Mitä minulle jäi, äiti kasvun matkalla

Tasan vuosi sitten, oli ihan tavallinen maanantai, päivä, joka ei koskaan ole sopinut minun energiaani. Tänä kyseisenä päivänä, olin levoton ja huolissani, myöhemmin vasta ymmärsin äidinvaiston kertovan, että jokin elämässäni muuttui pysyvästi. Viesti tuli muutamaa päivää myöhemmin, parilta virkaa tekevältä poliisilta ja jo heidän, kohtaaminen illalla oven takana, on jonkinlainen varoitus viestin laadusta.

Muistan kun teit minusta äidin 03.08.85 🙏, olin täysin raakile vanhemmuuteen ja vanhemmuuden vastuuseen, kuten kaikki vanhemmat, jotka saavat ensimmäisen lapsensa. Vanhemmuuden tehtävä, kun ei ole mitenkään itsestään selvää, on odotuksen ja kasvun hetkellä uskottava omiin taitoihin sekä opeteltava uusia jatkuvasti. Vanhemmuus on aina keskeneräistä, vaikka vuosien aikana enemmän seurataankin lapsen, kun vanhemmuuden kehitystä.  Suurten irti päästämisen ketju alkaa jo pikkulapsi vuosista, päiväkoti, koulun alkuvuodet, harrastukset, kaverit, varhaisteni-ikä, teini-ikä, yläkoulu, jatko-opinnot, tyttöystävät jne.

Meidän yhteinen kasvun matkamme olisi voinut olla huomattavasti helpompi, mutta niin ei ollut tarkoitettu. Meille annettiin haasteita ja teimme valintoja omalla keskeneräisyydellä, emmekä, aina pystyneet toistemme päätöksiä arvostamaan tai hyväksymään, silti minulle äitiys säilyy aina.

Se säilyy vieläkin, vaikka sinä lähdit 02.03.2020 tasan vuosi sitten.



Mitä minulle jäi kun

Suru, ikävä, riittämättömyys ja kysymyksiä, joihin en koskaan tule samaan vastauksia.

Läheisen kuolema, tuo esille meissä itsesäämme erilaisia malleja toimia, toiset aktivoituvat ja hoitavat, toiset antavat muiden hoitaa, yhteistä kuitenkin on, ettei näitä taitoja voi ennakkoon tunnetasolla harjoitella.  Yllättävän kuoleman kohtaaminen, tekee tästä astetta vaikeampaan, sillä näihin uutisiin, ei ole edes henkisesti voinut varautua.

Surun keskellä on paljon hoidettavia kiireellisiä asioita. On järjestettävä hautajaiset, jotka sisältävät valtavan määrän yksityskohtia. Hautauksen muoto, muistokivi tai laatta, hautapaikka, arkku, uurna, kukat ja virsiä. Sitten on asunnon tyhjentäminen ja tavaroiden hävittämistä ja jakamista, perunkirjaa ja monta muuta yksityiskohtaa.  Sitä toimii, kun robotti, hoitaa asian kerrallaan eteenpäin ja muutaman kuukauden kuluttua tulee tyhjyys, kaikki on tehty. Mitä minä tunnen nyt, on esille noudeva kysymys?

Surunhan ei ole sairaus ja on yksilöllistä kuten kaikki tunnereaktiomme. Suruun ja irti päästämiseen kuuluu vahvasti merkityksen, etsiminen ja tämän olen huomannut myös itsessäni tämän kuluvan vuoden aikana. Puhumattomuus ei vähennä surun tunnetta, mutta joskus on vain vaikea pukea sanoiksi sitä tyhjyyttä, jonka kokee, kun kysymykset jäävät ilman vastauksia. Haluan uskoa ja luottaa, että aikanaan tästä kokemuksesta tulee arvokas osa minun elämääni.

Vanhemmuus luo kiintymyssuhteelle ihan erilaisen ulottuvuuden ja tämä muuttuu merkittävästi kuoleman yhteydessä, sillä jotain ainutlaatuista on lopullisesti poissa, meidän kahden välillä.  Käsitys lapsen kuolemasta on kiinnitetty jostain syystä ikään, mutta jokainen lapsi omille vanhemmilleen aina lapsi, iästä riippumatta.

Elämän tietynlainen suunniteltu järjestys, meille opetetut turvarakenteet sekä luottamus taivaan isän suojeluun sekä kyky elämän hallinnan tunteesta muuttuivat tämän kokemuksen myötä merkittävästi. Minulle tämä vuosi on opettanut sen, että emme tiedä aikamme määrää, joten pidetään huolta että meillä on riittävästi aikaa rakkaille ja läheisille.  

Jokainen hetki on arvokas!

Laurin muistoksi, rakkaudella äiti

Polttava matkakuume

Nyt on tunnustettava, että on ihan polttava matkakuume. Kohteellakaan ei niin olisi näin ennakkoon ajatellen oikeastaan mitään väliä, kunhan siellä on lämmin. Syyskuusta Suomesta katsoen maailmaa, tämä kriteeri on suhteellisen helposti järjestetty.

Maailmalla vallitsevan tilanteen takia, nyt kuitenkin matkustaminen ei ole suotavaa, ellei se ole ihan välttämätöntä. Matkakuume ei taida olla välttämätön peruste?

Sen verran olin kesällä rohkea, että kävin kotimaan matkailun lisäksi Tallinnassa päivämatkalla ja jo tämä teki tälle ikuiselle matkustuskaipuulle todella hyvää. Päätin kuitenkin päiväkokemuksen lisäksi avata yhden ihanimmista matkustus-seikkailuista tähän kylkeen, sillä tämän voisin tehdä uudelleen, ilman huoltoaseman takapihoja.

Kokemuksellinen tarina, autolla Espanjaan lasten kanssa

Minulla kun näitä hyviä ideoita riittää, niin päätin sitten, että mehän lähdetään kuukaudeksi Espanjaan, vuosi oli 2009. Päätös oli helppo, koska olimme jo kerran aikaisemmin tällaisen pitkän matkan tehneet, silloin toki lentäen, mutta silti. Eihän se matkanteko autolla ole sen hankalampaa – vai onko?  Nopeakäänteinen kun olen, niin samalla viikolla oli jo loman ajankohta selvillä ja asunto vuokrattuna, mutta se ehkä olennaisin vielä puuttui eli auto. Sitähän sitten pienellä budjetilla etsittiin ja löytyihän se lopulta. Kriteeritkin olivat oikeastaan minimit eli katsastettu, automaatti ja kahdeksalle hengelle.

Alkuperäinen kokoonpano oli minä ja veljeni sekä kolme junnua. Kohtalo puuttui peliin, kun isoäiti poistui keskuudestamme keväällä ja päätimme ottaa vielä oman äitimme mukaan. Koska hänelle tämä retki tuli täysin puskista, matkaan lähdetiin jo tehtyjä suunnitelmia noudattaen.

Nokka kohti siis Espanjaa ja noin 4000 kilometrin seikkailuja. Laivalla Ruotsiin sieltä Tanskaan, lautalla Saksaan. Matkan todellisuus ja alkuinnostus alkoi sitten hiipua, kun erinäisten vaikeuksien takia olimme vuorokauden suunnitellusta aikataulusta myöhässä. Siinä meni pieleen ennakolta varatut ja maksetut hotellimajoitukset sekä muutama muukin idea. Peruutusten takia, kartan ja reitin valinta alkoi jossain Belgian rajoilla sitten uudelleen. Pimeä, savun harmaa pieni kylä, oli kuin ote jostain aavekaupunkikuvasta – siellä ei liikkunut ketään ja meiltä alkoi polttoaine olla todella, todella vähissä. Jee löysimme kylmän huoltoaseman, mutta yksikään kortti joka matkassa mukana oli ei käynyt kyseiseen automaattiin, eikä siinä kylässä ollut minkäänlaisia nettiyhteyksiä, joten matkaa jatkettiin varsin sokeasti, onneen luottaen.

Tässä matkasuunnitelmassa oli enemmän intoa kuin järkeä ja sehän sitten, vaikutti moniin tilanteisiin.  Emme olleet ennakkoon huomioineet Euroopassa alkanutta lomakautta ja tätä liikkuvaa ihmismäärää. Ne hotellit, joissa kävimme respassa kuudelle hengelle ilman varusta yöpaikkaa kyselemässä, katselivat meitä varsin hämmästyneinä ja antoivat aina saman vastauksen – täynnä.  Matkan aikana tuli sitten yövyttyä autossa, epämukavassa asennossa rekkaparkissa ja huoltamon takapihalla – kokemuksia nämäkin. Meistä jokainen koki matkan aikana valtavaa innostusta, uteliaisuutta, suuttumusta, väsymystä jne. Tuhansien istuttujen kilometrien jälkeen Ranskan ja Saksan baanoja kurvaillessa, saavuimme Espanjan maaperälle ja sehän lasten kanssa tarkoittaa, että kohta ollaan perillä. Valitettavasti matkaa aurinkorannikolle oli vielä(kin) satoja kilometrejä, joten meidän vanhempien kärsivällisyyttä alettiin koetella – tällä hyvinkin tavallisella takapenkkikommentoinnilla, koska ollaan perillä.

Neljän vuorokauden mittainen matkanteko päättyi kommelluksista huolimatta, vuokraamamme talon pihalle ja olimme kaikki terveitä sekä turvassa. Kaunis helteinen aamu, jossa uima-altaan vesi houkuttelevasti kimmellesi, korvasi kyllä monta tilannetta tältä matkalta.

Sydän oli täynnä tunnetta ja silmät kyyneleistä kosteat, kun katsoin väsyneiden matkakumppanien silmiin syntyvää riemua. Onnistuin matkanjohtajan hommissa ihan ok äitinä, siskona ja tyttärenä.

Heidi

Pelko muuttaa meitä

Ajattelin ensin kirjoittaa blogi kannustavasti pelon ja stressin käsittelystä, mutta useista yrityksistä huolimatta ne näyttivät tässä maailmalaajuisessa tilanteessa ihan hölmöltä ja pinnallisilta, joten kirjoitin pelon tunteesta.  

Me pelkäämme

Totta on, että me pelkäämme. Jos näin ei olisi meissä olisi jotain vikaa ja meidän luonnollinen reaktiokyky olisi jotenkin vahingoittunut. Pelko tunteena voi aiheuttaa lamaantumisen tai valtavan energiabuustin. Lamauttava pelko sisältää ahdistusta, fyysisiä oireita (pahoinvointia, päänsärkyä, vatsakipua jne.) ja saa usein aikaiseksi ympäristöstä vetäytymisen. Toiseaalta pelon tunne voi olla valtava voimavara. Askel muutokseen, jolloin innovoimme uusia ideoita ja näemme ympärillämme erilaisia mahdollisuuksia. Reagoimme siis eri tavoin, joten ollaan tämän asian kanssa ymmärtäväisiä ja ajattelevia.

Valitettavan usein pelkäämme myös turhaan, pohtimalla sekä suremalla sellaisia asioita ja tapahtumia, jotka eivät koskaan tapahdu. Tuhlaamme siis todella paljon resursseja siihen, että yritämme ennakoida kaiken. Älyllisinä olentoina toki ymmärrämme, ettei taitomme tähän riitä, mutta siitä huolimatta käytämme tähän valtavasti aikaa. Elämä tuo eteemme kaikenkokoisia yllätyksiä, sillä ne kuuluvat hyvässä ja pahassa elämään, mutta meidän tulisi keskeneräisinä olentoina opetella päästämään irti.  

Tämän muutaman viikon aikana olen huomannut ajattelevani usein, olemmeko lopulta mitään oppineet, edellisestä pelon hetkestä? Sen ei tarvitse olla edes mitään suurta, eikä etenkään maailmanlaajuista, mutta henkilökohtaiseen elämään sen on täytynyt vaikuttaa. Jätitkö silloin vaikutuksen näkemättä, tunteet tästä elämättä ja nyt huomaat, että kaikki kaatuu päälle?

Elät nyt sitten kahden tai useamman tunteen ristiriidassa. Yrität selvitä taloudellisesti, hoitaa vastuusi niin yrittäjänä kun työntekijänäkin, tukea jälkikasvuasi, huolehtia vanhemmista ja kuunnella ajankohtaisia uutisia uusista säännöistä sekä pitää toivoa yllä.

Maailmanlaajuisesti meillä on tauteja ollut ennenkin, mutta käsittämättömältähän tämä tuntuu, kun eletään 2020 lukua. Lähes koko maailma on kiinni, ihmiset ovat kodeissaan ja vain pakolliset liikkumiset, on suositeltavia ja hoitoakin saa vain pieni osa ihmisistä, sillä minkään maan hoitoresurssit eivät riitä. Käsissämme on siis hallitsematon ja vastustamista aiheuttava tuntemattomuus, josta tietomme ovat yhä varsin rajalliset.  Miten siis hallitsemme hermomme ja toimisimme täyspainoisesti sekä turvallisesti?

Mallia verkosta – ei ehkä kuitenkaan

Maailmamme on paljon eri somekanavilla ja sieltä voimme nähdä, miten moni on hinkannut, elämänsä yksityiskohtia ja hyvinvointia täydellisyyttä kohti. Ahkerimmat ovat heränneet aamuyön tunteina, ehtiäkseen suorittaa liikkumisen tai meditoinnin rutiinit sekä tarkistaakseen miten tuli nukuttua ja valmistaakseen supersmoothien ennen varsinaista aktiivista arkea.

Olemme nähneet jo, että hyvinvointi on jatkuvaa suorittamista ja asenne ratkaisee, mutta samalla ihmettelemme miksi itse emme pysty tuohon? Pelkäämme olevamme, jotenkin heikompia tai vain laiskoja ja yritämme, ehkä erilaisuuden pelossa sitten opetella erilaisten ”oppaiden” ja ”mentoreiden” avulla saavuttaa tätä ihailtavaa loistokkuutta ja yhteisöllisyyttä. Valitettavasti tämä etsiminen, aiheuttaa meissä monissa enemmän pelkoa ja pahoinvointia, kun sitä tavoiteltua hyvinvointia.

Omat tunteet ohjaavat – toimi niiden kanssa

Elämämme ja me itse olemme keskeneräisiä. Inhimillisyys on yksi voimavaramme ja mieleemme mahtuu silloin myös pahaa oloa, epävarmuutta, joustavuutta ja myötätuntoa.  Monet asiat ja tilanteet, eivät ole meidän kontrolloitavissa, kuten nyt olemme huomanneet. Tietoisuus omista ajatuksista, tunteista ja toiminnasta antavat myös mahdollisuuden pysähtyä, miettimään omaa keskeneräisyyttämme. Tällaisella hetkellä, kun maailmaa ravistaa useampi uhka, me voimme vain olla armollisempia itsellemme sekä toisillemme. Voimme auttaa itseämme ymmärtämään, että vastustamisella (pelolla) on olemassa aika, paikka sekä tarpeellisuus, mutta siitä kannattaa päästää myös irti. Muista että juuri sinulla on oikeus käsitellä tämä epävarma ja pelottava tilanne, sinulle parhaalla mahdollisella tavalla. Se voi olla mitä tahansa, kunhan sinulle itsellesi tulee sitä hyvä olo.

Pelosta huolimatta, elämä rakentuu aina toivolle, vaikka haastavina hetkinä tätä energistä tunnetta, ei ole helppo aistia ja huomata. Hiljaisuudessa kuulee paljon enemmän, joten ole rohkea ja avoin kuuntelemaan sekä tuntemaan. Sinulla itselläsi on vapaus käyttää tämä aika, miten haluat, mutta suosittelen uusien rutiinien käyttöönotto, katse tulevaan. On hyvä opetella rakentamaan tietoisesta itsemyötätuntoa, se lohduttaa ja ohjaa sinua ymmärtämään sekä kannattelee vaikeina hetkinä. Itsemyötätunto on aina läsnä, kun tarvitset ja jokaisella meistä on aina syy olla kiitollinen jostain!

Heidi

Mielikuvat oppaanasi

 Unelmat, tavoitteet ja päämäärät – saavutettavissa?

Tähän asti eletty elämäsi on arvokasta, sillä se on tehnyt sinusta sinut. Ketään toinen ei ole kanssasi samanlainen, sinulla on oikeus olla oma itsesi. Mitä sinä tavoittelet?

Puhutaan paljon unelmista ja siitä että niistä pitäisi tehdä totta. Minä olen paljon miettinyt, että onko ylipäänsä unelmoimisessa mitään järkeä ja saavutetaanko ajatustyöllä, tuloksia.

Unelmia voimme ajatella, kun sipulin kerroksia, kun kuorimme tarpeeksi syvältä, tulee esille muutama tutkittu perustarve. Itseohjausteorian kehittäneet amerikkalaiset psykologit Richard Ryan ja Edward Deci, ovat todenneet, että jokaisella meillä on omaehtoisuuden, yhteisöllisyyden ja kyvykkyyden tarve. Tähän vastaa hyvin myös mietelause – sydän tietää tien!  Näiden tarpeiden täyttyessä tunnemme itsemme onnellisemmaksi ja energisemmäksi, mutta auttaako tämä tieto tavoitteiden ja unelmien saavuttamisessa?

Irti päästäminen – vapauttaa 

Irti päästäminen entisestä, on pohja kaikille uusille kerroksille. Ilman tätä vapautta, kannat mukanasi vanhoja tuntemuksia, sisäisiä ajatuksia ja entisiä kokemuksia. Hyväksymällä ja ymmärtämällä itseäsi annat vapauden kasvulle ja muutokselle, selkeytät tavoitteita ja päämääriä, etenkin silloin kun olo on epävarma tai sekava. Unelmia ja tavoitteita määritellessä, on hyvä esittää ajatuksissa kysymyksiä; mitä, miksi, miten ja kenen kanssa haluaa toimia. 

Miksi en toimi, vaikka tavoite ja unelma on ihan kirkas ja selkeä? 

Erilaisten asioiden käsitteleminen, vaatii aina itsensä ja omien ajatusten kohtaamisen. Etsimme usein ratkaisuja ja syyllisiä itsemme ulkopuolelta. Tyytymättömyys näkyy ja tuntuu kehossa sekä etenkin ajatuksissa.

Mielikuva tai aarrekartta, jonka olet luonut ei ehkä vastaa sydämesi tilaa ja tarvetta. Se kertoo ehkä enemmän tämän hetken ajatuksista kuin tavoitteista tai unelmista. Lisäksi nämä saattavat olla niin kevyitä, että niiden saavuttaminen ei kannusta sinua toimimaan. Muistahan että unelman pitää pelottaa, jotta se on riittävän kannustava? Valitettavan usein tehdessämme näit mielikuvatauluja, unohdamme liittää niihin tunteet. Visualisoinnilla päästään yleensä eteenpäin mutta unelmat ja tavoitteet tuntuvat karkaavan yhä kauemmaksi, koska ne eivät ehkä olleetkaan aitoja. 

Miten saan itseni toimimaan?  

Toiminnan takana on motivaatio, tahto jostain paremmasta mutta valitettavan usein tämän tahdon tila ei ole riittävän vahva, jotta muutos – tavoitteet ja unelmat toteutuisivat.  Tähän vaikuttaa monet syyt, mutta ehkä suurin on kuitenkin pelko ja sen myötä esiintyvä epäonnistumisen häpeä. Jotta saamme aikaiseksi toiminnan on löydettävä, tiedettävä ja ymmärrettävä – omat vahvuudet ja heikkoudet.  On opeteltava uusia asioita, kokeiltava, tehtävä virheitä ja yritettävä uudelleen.  Jo ennen, kun toimimme, ajattelemme usein negatiivisesti ja keskitymme siihen mikä voi mennä pieleen. Tämä on osittain biologiamme tulosta – vältämme vaaroja automaattisesti.  Hyvää tässä on se, että voimme opetella ajattelemaan eri tavalla – tietoisen mielen avulla.  Tärkeintä on se reitti mitä kuljemme, matkan teko edellyttää onnistuakseen luottamusta, rentoa mieltä ja joustavaa asennetta. Kaikki työ unelmien, tavoitteiden ja päämäärien saavuttamiseksi tehdään juuri nyt ja huomaa, että reittejä voi olla useampi ja sinun pitää vain valita omasi. 

Paljasta kuka olet! 

Unohda kiire ja kerro kuka olet, mitä arvostat, miten voisit voida paremmin ja miten minä voin sinua auttaa? Tehdään yhdessä kartta matkasta ja keskitytään tähän hetkeen. Näin matkasta tulee sinun näköisesi päämäärä ja opit rakastamaan sitä mitä juuri nyt teet. Toiminta ja toteutus alkaa, kun visualisointi ja tunteet ovat samalla tasolla.  Tiedostomaton mielemme on voimavaramme, se hoitaa yli 90 % työstä, mutta sen kyvyt jätämme käyttämättä, koska emme ohjaa sitä tietoisesti, joten eiköhän aloiteta? 

Heidi 

Ilon ja onnen tunne

Olenko iloinen vaikka en naura ääneen kokoajan, entä onnellinen tai positiivinen?

Ikuisuuskysymyksiä, joihin ei ehkä koskaan löydetä oikeita vastauksia ja onko niitä ylipäänsä olemassa. Onnellisuuden kerrotaan olevan tila, jota meidän jokaisen tulee tavoitella ja tähän liitetään voimakkaasti positiivinen perusta. Onnellisuus ja ilo, koetaan vain tässä hetkessä, eilinen meni jo ja huomisesta emme tiedä.

Ilon, hymyn ja nauramisen läsnäolo

Ilo nähdään hersyvänä, sydämellisenä ja toiset huomioon ottavana toimina, samalla tavalla kun onnellisuuskin, vaikka käsitteenä nämä kaksi ovat täysin eri asiaa. Ilo on emotionaalinen tila, jota ohjaavat tunteet ja tämä puolestaan edellyttää meiltä jokaiselta myös aivojen toimintaa. Tunteen kokeminen on aina tulosta omasta tulkinnasta.

Hymyä pidetään merkityksellisenä kasvojen ilmeenä, joka viestii kumppanillesi mielihyvästä, mutta periaatteessa se ilmentää myös monia muita tunteita. Läheskään aina hymy ei ole aito, vaan tehty ja eron huomaa, kun katsoo ihmistä syvälle silmiin, sillä me länsimaissa hymyilemme enemmän huulilla kuin silmillä.

Nauraminen on osa ihmisten välistä vuorovaikutusta ja naurulla ilmaisemme hyväksymistä, yhteenkuuluvaisuutta sekä positiivisia tunteita. Naurun taustalla on useimmiten jokin tilanne tai asia, joka on omasta mielestämme hauska tai huvittava. Tämäkin perustuu omaan kokemukseen, sillä kukaan ei voi eikä pysty ohjaamaan sinua nauramaan tai hymyilemään ilman sisäistä tunnettasi, vaikka nauru myös tarttuu.

Ilo, onnellisuus ja positiivisuus – oman terveyden lähteitä

Huolehtiminen itsestä on ehkä tärkeintä, sillä vain itsestä ensin huolehtimalla voit auttaa muita, vaikka toisista huolehtiminen koetaankin usein helpommaksi. Itsensä kuuntelu, tuo arkeen tietoisen läsnäolon ja tästä syystä ihan ensimmäiseksi on selvitettävä mitä halua ja tavoittelen elämältä?

Tämä asia on niin laaja ja paljon tutkittu, että ohjeita ja tietoja saa jokainen, joka niitä kaipaa tai tarvitsee. Positiivisesta ajattelusta, ihanasta asenteesta ja jatkuvasta kiitollisuudesta voimme lukea, jos ei nyt päivittäin niin ainakin viikoittain. Kun katsomme ympärillemme, kuuntelemme ystäviä, tuttavia tai seuraamme sosiaalista mediaa – huomaamme, että erilainen lifestyle on se juttu. Toiset rehkivät kuntosalilla tai lenkillä, toiset meditoivat ja osa opiskelee kaiken aikaa paremmaksi ihmiseksi.  Näitä seuratessa usein itselle tulee vähäpätöinen ja tavallinen olo. Minun elämäni on ihan arkista, ei siinä ole tuollaista glamouria. Muista kuitenkin, että juuri sinun elämäsi – onnellisuutesi, ilosi ja positiivisuutesi on riittävää, vaikka toinen ihminen ei sitä näe tai tunne.  Halutessasi voit koska tahansa, vaikka juuri nyt – tietoisesti miettiä jotain sellaista, joka nosti hymyn kasvoillesi tai sai sinut nauramaan ääneen. Tämä pieni positiivinen hetki avaa mieltäsi, saatat nähdä, ettei elämäsi ole vähäpätöistä ja sinä olet hyvä juuri noin.

Kannusta itseäsi – puhu ja kuuntele mitä sanot, itsellesi

On sellainen sanonta, että ”sydän tietää tien” ja tätä voisi kutsua vaikka sisäiseksi ääneksi, johon voit luottaa. Ilon, naurun, onnellisuuden ja positiivisuuden taustalla on kokemuksemme, tunteemme ja opitut tavat, mutta voimme myös muokata näitä juuri tähän hetkeen paremmin sopivaksi.  Positiivisuus tai onnellisuus ei tarkoita sitä, ettet kokisi ikäviä asioita tai näkisi vääryyttä. Kuuntelemalla – havainnot, miten milloinkin reagoit ja tätä voimme ohjata tapojamme muuttamalla, mutta ensin meidän täytyy olla tietoisia omista ajatuksista ja ajatuksen tai kokemuksen herättämästä tunteesta. 

Olet varmasti kuullut, että parhaassa seurassa olet silloin, kun olet yksin. Juuri näinä hetkinä, kun olet yksin, voit paljastaa itsellesi syvimmät ajatuksesi ja mietteesi, mikrohetkessä.  Iloa tuottavien asioiden huomioiminen arjessa, siinä mikrohetkessä lisää onnellisuuden tunnetta ja huomaat että elämä on varsin mukavaa sekä sinulla on oikeus olla juuri sinä.

Heidi

Berlin, salaperäinen kauneus

Vuosikausia haaveilin matkasta Berliiniin. En tiedä mistä tämä valtava kiinnostus on saanut alkunsa, mutta se on aina ollut olemassa. Olen aina pitänyt saksan kielen ”kalskeesta”, se on minun korvaani, kaunis kieli ja ehkä tämä on ollut yksi syy, sen monipuolisen ja rajunkin historian kanssa. Koulussa minua jo kiinnosti historia ja etenkin, se miten kaikesta kamalauudesta, hurjuudesta ja hulluudesta, on kaiken tuhon jälkeen selvitty ja vielä erittäin upeasti.

Siispä kyttäsin matkoja, mietin matkakumppania ja tämä tehtävä lankesi tässäkin kohtaan pikkuveljen niskaan. Lähdimme siis katsomaan Berliinin nähtävyyksiä ja heti kun pääsimme kaikkien virallisten tarkastusten läpi ulos kentältä, huomasimme, että Pohjolan ”turistit” olivat tulleet keskelle upeaa keväättä. Lämpöasteita kotoa lähettäessä taisi olla +3 ja Berliinissä sitten näppärästi +25. Mitäs siinä sitten kun äkkiä hotellille ja nahkatakit, farkut ja pitkähihaiset vaihtoon. Ongelmaksi tuli se, että vilkaisu laukkuun kertoi, että ne kevät- ja kesävaatteet jäivät kotiin. Vaatetusta kevennettiin, se minkä pystyimme ja respan kautta kaupungille, etsimään jokin kauppa, josta saamme muutaman päivän tarpeeksi kevyempää vaatetta. Onneksi seuraavat päivät olivat sateista harmaat, ettei tarvinnut matkalaukullista uusia vaatteita ostaa.

Metrot, bussit ja koko kaupungin muoto sekä malli, oli täysin hakusessa. Nyt oltiin isolla kylällä, eikä mistään ollut mitään tietoa. Minä kun vielä luulin varautuneeni kaikkeen ennakolta, kuten tapanani on.  Kumpikaan meistä ei osannut sanakaan saksaa, joten englanniksi sitten yritimme selvitä. Vielä tällä matkalla, paikalliset kyllä ymmärsivät mutta vastasivat aina saksaksi. Todettiin, että aika turha kysellä ohjeita, kun ei me niitä vastauksia kuitenkaan ymmärretty, eli ”kielimuuri”.

Siinä me sitten tarvottiin, kartta kädessä, hiki otsalla ja naurusta vatsat kipeenä, että hyvinhän tämä alkoi. Päästinhän me sitten sinne keskustaankin tai ainakin yhteen niistä ja saatiin ostettua myös ne vaatteet. Koko tämän etsimismatkan ajan selitin broidille, että tää on ihan tuttu katu ja miksi mulla on tunne, että olen ollut täällä ennekin. Broidi taisi olla vähän huolissaan, että sen pitäisi viedä mut lääkäriin ja mites siellä sitten tämän ”kielimuurin” kanssa käy. 

Ihan ensimmäiseksi halusin nähdä Bradeburgin portin, muurin, Berliinin tuomiokirkon ja vielä sen kuuluisan Valiopäivätalon. Sinne siis ja taas kartta käteen nähtävyyksiä kohti. Välillä oli kyllä ihan pakko piipahtaa myös terassilla, kun jano yllätti ja matkat eivät lukemattomista askeleista huolimatta tuntuneet yhtään lyhenevä. Me siis kierrettiin jotain ympyrää. 

Minua tuskin kukaan ajattelee araksi, mutta joo sekin puoli minulta löytyy ja tämän lisäksi jo ongelmia tuonut ”kielimuuri” pisti meidät sitten kävelemään, ihan järkyttäviä matkoja. Olimme iltaisin niin poikki ettei tullut käytyä missään iltariennoissa vaan päivällisen jälkeen kumpikin kaatui sänkyyn.

Berliinin kaupungin kauneus oli ensikertalaiselle jotain, jota ei unohda koskaan. Jännitystä toki lisäsi tämä salaperäinen tunne, mikä minulla oli joka päivä. Päätimme jo ennen kotiinpaluuta, että tulemme uudelleen syksyllä ja paremmin valmistautuneena, bussit – metrot – taksit ja erilaiset aikataulut selvittäneenä. Toista kertaa me ei enää kävellä paikasta toiseen, koska jo pelkkä keskusta on koolta valtava ja nähtävää sekä koettavaa on niin paljon.

Heidi